Pidin glukoosisensoria kolme viikkoa yhteen putkeen. Sain informaatiota ja motivaatiota itseni hoitamiseen. Edelleen hoitaja ihmettelee minun sokereitani. Ne kun käyttäytyvät miten käyttäytyvät. Tiedän, että ruokavalio vaikuttaa, mutta siihen ei hoitaja halunnut erityisemmin kiinnittää huomiota.
Viikot, jolloin pidin sensoria, olivat melkoisen erilaisia, ja kaikenlaista ehdin tekemään. Huomasimme, että minulla on kova aamunkoittoilmiö eikä Lantuksen teho riitä 24 tuntia. Tuntui, että laite piippasi korkeita ihan jatkuvasti. Sain kuitenkin pitkäaikaissokerin tippumaan 9,3%:sta 8,6%.
Nyt silti tuntuu, että olen jo saanut pilattua kaikki tulokset, sillä sokerit on pompanneet heti tämän viikon aikana. En ole ehtinyt pitämään kunnolla kirjaa mittauksista, enkä juuri ehtinyt mittaillakaan. Stressaa koulun ja muun elämän asiat.
Eilen oli romahduspäivä, kaikki tuntui kaatuvan niskaan. Itkin ensi yksikseni ja sitten Miehen lohdutellessa illalla. Tuntui, että on tapahtumassa niin paljon, eikä minulla itselläni ole juuri sanomista mihinkään.
Mies lupasi, ettei minun tarvitse miettiä Turusta pois muuttoa vielä, jos se tuntuu ahdistavalta.
Minulle luvattiin, että saisin pitää glukoosisensoria vaikka koko raskausajan. En tiedä, mikä politiikka muissa sairaaloissa on, mutta nyt minulla on hyvä hoitaja, joka jaksaa motivoida, ja jonka avulla uskon todella saavani sokerit kuntoon. Muutto muuttaisi kaiken. Jäisin jälleen yksikseni (työttömäksi), olisin mahdollisesti raskaana, ja diabeetikkona joutuisin uuteen sairaalaan, jossa kaikki olisi uutta. Muutto uudelle paikkakunnalle tarkoittaisi uutta kotia, jota en välttämättä pystyisi tai jaksaisi saattaa "oman näköiseksi". Kaikki kaverit jäisivät ja kun Mies olisi päivät töissä, jäisin yksikseni. Todella yksikseni.
En tiedä, miten asiat lähtevät rullaamaan, mutta tuntuu, että jaksaisin paremmin Turussa. Vuoden tai kahden kuluttua asiat voivat olla kovasti paljon eritavalla, mutta nyt toivon asioiden pysyvän kuten ne ovat.
Välillä tuntuu, että onko nyt sittenkään oikea hetki miettiä lasta. Mutta jos en mieti sitä nyt, se saattaa hyvinkinolla liian myöhäistä. Se voi olla jo nyt... Välillä mietin, onko lapsesta kuinka paljon iloa... Tuntuu, että kaikki ikävämpi näyttää ainakin nyt paljon suuremmalta, kuin se hyvyys. Miksi ihmiset haluavat lisääntyä?
Miksi en voisi tyytyä vain kissanpentuun? Miksi tahdon lapsen?
En osaa vastata.
Äitiys.
Ystävälleni, jolta kohtu jouduttiin poistamaan, pyrin kovasti vakuuttamaan, ettei maailma kaadu siihen, ettei hän voi olla äiti. Ettei "perhe" tarkoita ainoastaan yksikköä, jossa on vanhemmat ja lapset. Perhe voi olla mitä tahansa yhdestä ihmisestä eläimineen suur-uusperheeseen. Miksi siis itselleni olisi tärkeää saada lapsi? Miksi tahdon olla äiti? En tiedä, olenko sitä varsinaisesti oikeastaan edes pohtinut.Olen aina halunnut kokea raskauden, minusta siinä on aina ollut jotain mystistä. Varsinainen vauva mielestäni haisee ja huutaa. Se vie minulta oman elämäni ainakin muutamaksi vuodeksi. Olen hänen kaikkensa noiden muutamien elinvuosien ajan. Vielä 35-vuotiaana äiti on yksi tärkeimpiä ihmisiä elämässäni. Vaikka äiti on omalla tavallaan ärsyttävä, enkä aina jaksa häntä, en voisi kuvitella elämää ilman häntä. Voin aina kääntyä hänen puoleensa, kun tarvitsen jotain. Kotiin voi aina mennä.
Nyt kissani ärsyttää hermojani niin paljon, ettei pysty keskittymään. Olen todella väsynyt, niin fyysisesti kuin henkisesti. Koulu ja yrittäjän ammattitutkinnon näyttö stressaa, olen haalinut itselleni ihan liikaa tehtävää enkä ehdi vain olla. Jos nyt tuntuu tältä, miltä tuntuu pienen vastasyntyneen kanssa? Saanko Mieheltäni tukea? Miten jaksan?
