Jos joskus semmoinen mukelo tulee, niin tällainen talosänky olis kyllä aika makea! Varsinkin, jos se olis poika. Vaikka mä kyllä hiukan haaveilen tytöstä...
http://www.kalustekauppa.com/PublishedService?file=page&pageID=9&itemcode=SWFX-002
tiistai 30. heinäkuuta 2013
Muutoksia
Maanantaina oli D-lääkäri. Olin saanut _ihan omatoimisesti_ HbA1C:n laskemaan toukokuun 10,1%:sta 9,3%. Jee! Lääkäri oli myös mukavan kannustava, vaikkei vihossa ollut kovin montaa merkintää. En edelleenkään saanut erityistä tukea tai tietoa varsinaisesta raskausajasta tai mistään siihen liittyvästä. Onneksi olen omatoiminen ja lukenut raskauskirjoja kesän aikana. Silti diabeetikkona kaikki tuntuu olevan hiukan vaikeampaa ja pelottavampaa.
Ystäväni on nyt puolessa välissä toista raskauttaan. Hänelle raskausaika on yhtä tuskaa. Ensimmäiset pari kuukautta menee pahoinvoidessa ja väsymyksessä. Esikoisensa jälkeen hän sanoi, ettei todellakaan aio kokea kaikkea toiseen kertaan. Toisin kävi ja vuoden lopulla tulee toinen. Heille raskaaksitulo ei ollut ongelma. He yrittivät kolme kuukautta.
Toinen ystäväni -no, tuttava oikestaan- joutui synnyttämään kuolleen lapsen, muutamilla tuttavilla lapsella on ollut synnynnäisiä sydänvikoja tms.
Ei sitä koskaan tiedä, mitä elämä omalle kohdalle heittää.
Avokki sai uuden työpaikan 80 kilometrin päästä. Hän luultavasti tulee muuttamaan työpaikkakunnalle ja tulee viikonloppuisin kotiin. En tiedä miten taloudellisesti ja henkisesti tulen kestämään. Ensi vuosi tulee olemaan opintojeni päätösvuosi. Minulla on useita isoja projekteja tulossa. Toinenkin ammattitutkinto pitäisi siinä sivussa saada vihdoin päätökseen.
Lisäksi jatkuva verensokerin tarkkailu ja lapsiasioiden suunnittelu. Ja miten lapsenteko onnistuu, jos toinen asuu poissa? Kestääkö meidän parisuhde? Riittävätkö rahat? Mitä tapahtuu vuoden päästä? Miehen työsuhde kestänee ainakin kolme vuotta. Mutta saanko minä ikinä töitä? Mitä, jos en vuoden päästä olekaan vielä raskaana? mitä, jos en tulekaan? Pitääkö minunkin muuttaa miehen perässä? Entä, jossen halua?
Kysyin mieheltä, onko hän sellainen tyyppi, joka haluaa muuttaa joka toinen vuosi, silloin kun muutimme tähän taloon vuosi sitten. Hän sanoi, että ei, vaan haluaa asettua. Suunnitelmissamme oli, että asumme tässä niin pitkään, kuin tämä tässä tönöttää. En olisi muuttanut tähän, jos olisin tiennyt, että vuoden tai viimeistään kahden vuoden kuluttua minun pitää jälleen muuttaa. Olen juuri alkanut asettua ja paikka tuntuu omalta. ja nyt pitäisi taas aloittaa kaikki alusta. Enhän minä tätä halunnut!
Kukaan ei pysty ennustamaan tai suunnittelemaan elämäänsä. Vaikka kuinka yrittää, elämä osaa heittää kapuloita rattaisiin. Mistä löytyy kaikki se into ja energia aloittaa alusta?
Ystäväni on nyt puolessa välissä toista raskauttaan. Hänelle raskausaika on yhtä tuskaa. Ensimmäiset pari kuukautta menee pahoinvoidessa ja väsymyksessä. Esikoisensa jälkeen hän sanoi, ettei todellakaan aio kokea kaikkea toiseen kertaan. Toisin kävi ja vuoden lopulla tulee toinen. Heille raskaaksitulo ei ollut ongelma. He yrittivät kolme kuukautta.
Toinen ystäväni -no, tuttava oikestaan- joutui synnyttämään kuolleen lapsen, muutamilla tuttavilla lapsella on ollut synnynnäisiä sydänvikoja tms.
Ei sitä koskaan tiedä, mitä elämä omalle kohdalle heittää.
Avokki sai uuden työpaikan 80 kilometrin päästä. Hän luultavasti tulee muuttamaan työpaikkakunnalle ja tulee viikonloppuisin kotiin. En tiedä miten taloudellisesti ja henkisesti tulen kestämään. Ensi vuosi tulee olemaan opintojeni päätösvuosi. Minulla on useita isoja projekteja tulossa. Toinenkin ammattitutkinto pitäisi siinä sivussa saada vihdoin päätökseen.
Lisäksi jatkuva verensokerin tarkkailu ja lapsiasioiden suunnittelu. Ja miten lapsenteko onnistuu, jos toinen asuu poissa? Kestääkö meidän parisuhde? Riittävätkö rahat? Mitä tapahtuu vuoden päästä? Miehen työsuhde kestänee ainakin kolme vuotta. Mutta saanko minä ikinä töitä? Mitä, jos en vuoden päästä olekaan vielä raskaana? mitä, jos en tulekaan? Pitääkö minunkin muuttaa miehen perässä? Entä, jossen halua?
Kysyin mieheltä, onko hän sellainen tyyppi, joka haluaa muuttaa joka toinen vuosi, silloin kun muutimme tähän taloon vuosi sitten. Hän sanoi, että ei, vaan haluaa asettua. Suunnitelmissamme oli, että asumme tässä niin pitkään, kuin tämä tässä tönöttää. En olisi muuttanut tähän, jos olisin tiennyt, että vuoden tai viimeistään kahden vuoden kuluttua minun pitää jälleen muuttaa. Olen juuri alkanut asettua ja paikka tuntuu omalta. ja nyt pitäisi taas aloittaa kaikki alusta. Enhän minä tätä halunnut!
Kukaan ei pysty ennustamaan tai suunnittelemaan elämäänsä. Vaikka kuinka yrittää, elämä osaa heittää kapuloita rattaisiin. Mistä löytyy kaikki se into ja energia aloittaa alusta?
sunnuntai 21. heinäkuuta 2013
Pelkoja
Olen miettinyt myös sitä, mmillaista olisi olla ja elää ilman lapsia. Avokki sanoi, että voidaan hankkia lisää kissoja ja muita eläimiä. :)
Hyvä Ystäväni joutui luopumaan kohdustaa toukokuussa, kun hänellä todettiin syövän esiaste kohdussa helmikuussa. (En muista niitä lääketieteellisiä termejä). Olemme koko alkuvuoden puineet ja pohtineet kohduttomuutta ja lapsettomuuden lohduttomuutta.
Lapset ovat välillä aika rasittavia. Kaikkien lapsellistenkin on pakko myöntää tämä.
Veljen vaimo sanoi minulle juhannuksena, että kannattaa miettiä tarkkaan, haluanko oikeasti hankkia lapsia. Heidän lapsensa ovat nyt 3v. ja 1v. Varsinkin tämä vanhempi tytär (nuorempi on poika) on aiheuttanut äidille päänsärkyä. Itse pidän tästä tyttösestä hirmu paljon. He kävivät meillä viime viikolla ja tyttö tuli syliini ja sanoi minulle "Minä tykkää sinusta kovasti!". :)
Millaista elämä olisi ilman lapsia? Varmasti samanlaista kuin nytkin, mihinkä se tästä muuttuisi. Enemmän pelkään sitä, miten erilaiseksi elämä muuttuu lapsen tultua. Tai oikeastaan kaikkein eniten pelkään sitä, että saan verensokerit kuntoon, yritämme lasta, tulen raskaaksi ja saan keskenmenon, enkä enää pysty saamaan toista tai lapsi on vammainen.
Pelkään keskesnmenoa aivan tajuttomasti.
Hyvä Ystäväni joutui luopumaan kohdustaa toukokuussa, kun hänellä todettiin syövän esiaste kohdussa helmikuussa. (En muista niitä lääketieteellisiä termejä). Olemme koko alkuvuoden puineet ja pohtineet kohduttomuutta ja lapsettomuuden lohduttomuutta.
Lapset ovat välillä aika rasittavia. Kaikkien lapsellistenkin on pakko myöntää tämä.
Veljen vaimo sanoi minulle juhannuksena, että kannattaa miettiä tarkkaan, haluanko oikeasti hankkia lapsia. Heidän lapsensa ovat nyt 3v. ja 1v. Varsinkin tämä vanhempi tytär (nuorempi on poika) on aiheuttanut äidille päänsärkyä. Itse pidän tästä tyttösestä hirmu paljon. He kävivät meillä viime viikolla ja tyttö tuli syliini ja sanoi minulle "Minä tykkää sinusta kovasti!". :)
Millaista elämä olisi ilman lapsia? Varmasti samanlaista kuin nytkin, mihinkä se tästä muuttuisi. Enemmän pelkään sitä, miten erilaiseksi elämä muuttuu lapsen tultua. Tai oikeastaan kaikkein eniten pelkään sitä, että saan verensokerit kuntoon, yritämme lasta, tulen raskaaksi ja saan keskenmenon, enkä enää pysty saamaan toista tai lapsi on vammainen.
Pelkään keskesnmenoa aivan tajuttomasti.
Ei kovin viisasta
Asiat etenevät rauhalliseen tahtiin. Puolison kanssa ollaan keskusteltu vauvatoiveista, ja nyt on selvää, että vauvaa halutaan. Verensokerit huitelevat ties missä. Sain ajan äitiyspoliklinikalle, mutta se vaihdettiin sisätautipolin ajaksi, koska hoitotasapainoni on niin huono. Lääkärin lähetteessä oli myös "kiireellinen", eikä kolmen kuukauden odotus ollut ihan kiireellistä... Sain siis ajan kahden kuukauden päähän.
No, se aika on huomenna. Aamuarvojani tutkiessaan oma hoitajani neuvoi minua "olemaan viisaampi", joten olen hieman sekavilla mielin siitä, mitä huominen saattaa tuoda tullessaan. Viimeiset 7 vuotta ovat jo opettaneet sen, että lääkärikäynnit lähes poikkeuksetta tarkoittavat loppupäivän itkua ja kiukkua. Ainoastaan Turun Käsityöläiskadun hoitohenkilökunto oli mahtavaa; varsinkin Leena! Autoit ja motivoit paljon! Heti, kun saan itse päättää, missä käyn hoidattamassa itseäni, haluan takaisin Leenan hoiviin. Diabeteksen hoito on todella uuvuttavaa ja kun yrittää ja yrittää, mutta silti ei tunnu mitään tapahtuvan, on todella tärkeää, että hoitaja jaksaa kuunnella, motivoida ja kannustaa. Muuten hoitoväsymys iskee, eikä sitten enää välitä pätkän vertaa.
Huomenna siis TYKSiin. VS-mittausvihkoni on turhankin tyhjänä viimeisiltä kahdelta viikolta. Näyttää, ettei kiinnosta, ei ole motivaatiota. Sitä ollaan TYKSissä ennenkin valitettu. Matto vedetään alta heti ensi metreillä. Saan pidäteltyä itkua ulko-ovelle. Ja miksi näin? En kai ole tarpeeksi "viisas".
Vatsa on taas vaivannut. Pääsiäisenä äitini piti luennon aspartaamista minulle. Olin kyllä jo etukäteen tiennyt, ettei se ole kovin terveellistä, mutta minua ohjeistettiin diabetekseen sairastuttuani juomaan sokerittomia juomia. Nyt, seitsemän vuotta myöhemmin vatsalleni riitti. Tai oikeastaan jo ainakin viisi-kuusi vuotta sitten. Jätin light-limut ja vointi parani. Nyt kesän aikana löysä vatsa on palannut. Olen koko kesän lukenut erilaisia ruokaoppaita ja olen vakuuttunut, että minun pitää jättää vehnäjauhot (ja hiiva) sekä valkoinen sokeri. Tai jossei ehkä ihan kokonaan jättää, mutta ainakin reippaasti vähentää. Sehän se ei sitten olekaan ihan helppoa.
Perunalastuja olen vähentänyt reilusti, ennen söin niitä viikottain, jopa useita viikossa. Nyt olen pyrkinyt jättämään kokonaan, eli käytännössä se tarkoittaa yhtä tai kahta pussia kuukaudessa.
Tilalle olen koittanut ottaa ruissipsit ja kasvikset dipin kera.
Parisuhde tuntuu mukavammalta, menimme kuukausi sitten kihloihin. Tosin petipuuhia ei koko kesän aikana ole ollut... Molemmilla tuntuu omat hommat olevan tärkeämpiä. Välillä mietin, miksi syön pillereitä...
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)