Pumpulia päässä

Pidin glukoosisensoria kolme viikkoa yhteen putkeen. Sain informaatiota ja motivaatiota itseni hoitamiseen. Edelleen hoitaja ihmettelee minun sokereitani. Ne kun käyttäytyvät miten käyttäytyvät. Tiedän, että ruokavalio vaikuttaa, mutta siihen ei hoitaja halunnut erityisemmin kiinnittää huomiota.
Viikot, jolloin pidin sensoria, olivat melkoisen erilaisia, ja kaikenlaista ehdin tekemään. Huomasimme, että minulla on kova aamunkoittoilmiö eikä Lantuksen teho riitä 24 tuntia. Tuntui, että laite piippasi korkeita ihan jatkuvasti. Sain kuitenkin pitkäaikaissokerin tippumaan 9,3%:sta 8,6%.

Nyt silti tuntuu, että olen jo saanut pilattua kaikki tulokset, sillä sokerit on pompanneet heti tämän viikon aikana. En ole ehtinyt pitämään kunnolla kirjaa mittauksista, enkä juuri ehtinyt mittaillakaan. Stressaa koulun ja muun elämän asiat.

Eilen oli romahduspäivä, kaikki tuntui kaatuvan niskaan. Itkin ensi yksikseni ja sitten Miehen lohdutellessa illalla. Tuntui, että on tapahtumassa niin paljon, eikä minulla itselläni ole juuri sanomista mihinkään.
Mies lupasi, ettei minun tarvitse miettiä Turusta pois muuttoa vielä, jos se tuntuu ahdistavalta.

Minulle luvattiin, että saisin pitää glukoosisensoria vaikka koko raskausajan. En tiedä, mikä politiikka muissa sairaaloissa on, mutta nyt minulla on hyvä hoitaja, joka jaksaa motivoida, ja jonka avulla uskon todella saavani sokerit kuntoon. Muutto muuttaisi kaiken. Jäisin jälleen yksikseni (työttömäksi), olisin mahdollisesti raskaana, ja diabeetikkona joutuisin uuteen sairaalaan, jossa kaikki olisi uutta. Muutto uudelle paikkakunnalle tarkoittaisi uutta kotia, jota en välttämättä pystyisi tai jaksaisi saattaa "oman näköiseksi". Kaikki kaverit jäisivät ja kun Mies olisi päivät töissä, jäisin yksikseni. Todella yksikseni.

En tiedä, miten asiat lähtevät rullaamaan, mutta tuntuu, että jaksaisin paremmin Turussa. Vuoden tai kahden kuluttua asiat voivat olla kovasti paljon eritavalla, mutta nyt toivon asioiden pysyvän kuten ne ovat.

Välillä tuntuu, että onko nyt sittenkään oikea hetki miettiä lasta. Mutta jos en mieti sitä nyt, se saattaa hyvinkinolla liian myöhäistä. Se voi olla jo nyt... Välillä mietin, onko lapsesta kuinka paljon iloa... Tuntuu, että kaikki ikävämpi näyttää ainakin nyt paljon suuremmalta, kuin se hyvyys. Miksi ihmiset haluavat lisääntyä?
Miksi en voisi tyytyä vain kissanpentuun? Miksi tahdon lapsen?

En osaa vastata.

Äitiys.

Ystävälleni, jolta kohtu jouduttiin poistamaan, pyrin kovasti vakuuttamaan, ettei maailma kaadu siihen, ettei hän voi olla äiti. Ettei "perhe" tarkoita ainoastaan yksikköä, jossa on vanhemmat ja lapset. Perhe voi olla mitä tahansa yhdestä ihmisestä eläimineen suur-uusperheeseen. Miksi siis itselleni olisi tärkeää saada lapsi? Miksi tahdon olla äiti? En tiedä, olenko sitä varsinaisesti oikeastaan edes pohtinut.Olen aina halunnut kokea raskauden, minusta siinä on aina ollut jotain mystistä. Varsinainen vauva mielestäni haisee ja huutaa. Se vie minulta oman elämäni ainakin muutamaksi vuodeksi. Olen hänen kaikkensa noiden muutamien elinvuosien ajan. Vielä 35-vuotiaana äiti on yksi tärkeimpiä ihmisiä elämässäni. Vaikka äiti on omalla tavallaan ärsyttävä, enkä aina jaksa häntä, en voisi kuvitella elämää ilman häntä. Voin aina kääntyä hänen puoleensa, kun tarvitsen jotain. Kotiin voi aina mennä.

Nyt kissani ärsyttää hermojani niin paljon, ettei pysty keskittymään. Olen todella väsynyt, niin fyysisesti kuin henkisesti. Koulu ja yrittäjän ammattitutkinnon näyttö stressaa, olen haalinut itselleni ihan liikaa tehtävää enkä ehdi vain olla. Jos nyt tuntuu tältä, miltä tuntuu pienen vastasyntyneen kanssa? Saanko Mieheltäni tukea? Miten jaksan?

Muutto?

Olen nyt käynyt kahteen kertaan jo hoitajalla viime päivityksen jälkeen. Muutettiin lantus illasta aamuun ja heti on huomannut vaikutuksen. Luultavasti on öisin käynyt hypoilla, koska nyt menee noin neljä tuntia pistoksen jälkeen kunnolla alaspäin vs:t. Nyt mulla on sensori, ollut nyt neljättä päivää ja huomaan, että vs:t kyllä heittelee aika hienosti. Olen pitänyt ruokapäiväkirjaa myös, joten toivottavasti tästä kaikesta oppiikin jotain, kun saan käyrät itselleni... Aamunkoittoilmiötä tuntuu olevan, ainakin joinain aamuina... ja muuten huitelee ihan vain muuten vain korkealla. ja välillä sitten tullaan alas, niin että tutisee. Ilman kummempaa syytä. Tai ainakaan syytä, jota mä en tajua. Hoitaja vaikuttaa varsin pätevältä, joten ehkä tästä vielä joskus lupakin saadaan.

Tällä hetkellä asiat hiukan mutkistuu lisää, sillä Mies sai töitä Uudestakaupungista, mikä tarkoittaa tällä hetkellä tunnin työmatkaa. Tähän asti on kulkenut Tintillä, mutta nyt olivat järkänneet kimppakyytejä. Tarkoituksena olisi hänen muuttaa lähemmäs. Olen tässä ahdistunut asiasta jo kertaan jos toiseenkin, mutta kun nyt olen ehtinyt sulatella asiaa, niin muutto voisi olla ihan ok, jos muutetaan Laitilaan ja omaan taloon. Jos saadaan rahoitukset kuntoon. Kuitenkaan en vielä vuoteen ole muuttovalmis, ensin pitää saada koulu käytyä.

Muutto tietysti mutkistaa lapsiasiaa, koska miten käy silloin kaiken hoidon? Olenko edelleen TYKS:in piirissä ja matkaahan sairaalalle tulee useita kymmeniä kilometrejä... Entä, jos sattuu jotain...
Milloin olisi hyvä aika alkaa kokeilla raskautta? Hoitaja neuvoi hankkimaan luvan niin nopeasti, kuin mahdollista ja alkaa yrittää. Mä en kuitenkaan mitenkään halua olla raskaana vielä keväällä, koska koulussa käsitellään kuolleita eläimiä ym. ja koska stressaan muutenkin. Mies on silloin mahdollisesti viikot pois ja olen yksikseni kissojen kanssa... Pelottaa alkuraskauden hypot ja kaikki.

Mutta tällä hetkellä olisi parasta keskittyä verensokereiden tasaamiseen, sekään ei tunnu olevan ihan helppoa...

Talosänky

Jos joskus semmoinen mukelo tulee, niin tällainen talosänky olis kyllä aika makea! Varsinkin, jos se olis poika. Vaikka mä kyllä hiukan haaveilen tytöstä...

http://www.kalustekauppa.com/PublishedService?file=page&pageID=9&itemcode=SWFX-002

Muutoksia

Maanantaina oli D-lääkäri. Olin saanut _ihan omatoimisesti_ HbA1C:n laskemaan toukokuun 10,1%:sta 9,3%. Jee! Lääkäri oli myös mukavan kannustava, vaikkei vihossa ollut kovin montaa merkintää. En edelleenkään saanut erityistä tukea tai tietoa varsinaisesta raskausajasta tai mistään siihen liittyvästä. Onneksi olen omatoiminen ja lukenut raskauskirjoja kesän aikana. Silti diabeetikkona kaikki tuntuu olevan hiukan vaikeampaa ja pelottavampaa.

Ystäväni on nyt puolessa välissä toista raskauttaan. Hänelle raskausaika on yhtä tuskaa. Ensimmäiset pari kuukautta menee pahoinvoidessa ja väsymyksessä. Esikoisensa jälkeen hän sanoi, ettei todellakaan aio kokea kaikkea toiseen kertaan. Toisin kävi ja vuoden lopulla tulee toinen. Heille raskaaksitulo ei ollut ongelma. He yrittivät kolme kuukautta.

Toinen ystäväni -no, tuttava oikestaan- joutui synnyttämään kuolleen lapsen, muutamilla tuttavilla lapsella on ollut synnynnäisiä sydänvikoja tms.

Ei sitä koskaan tiedä, mitä elämä omalle kohdalle heittää.

Avokki sai uuden työpaikan 80 kilometrin päästä. Hän luultavasti tulee muuttamaan työpaikkakunnalle ja tulee viikonloppuisin kotiin. En tiedä miten taloudellisesti ja henkisesti tulen kestämään. Ensi vuosi tulee olemaan opintojeni päätösvuosi. Minulla on useita isoja projekteja tulossa. Toinenkin ammattitutkinto pitäisi siinä sivussa saada vihdoin päätökseen.

Lisäksi jatkuva verensokerin tarkkailu ja lapsiasioiden suunnittelu. Ja miten lapsenteko onnistuu, jos toinen asuu poissa? Kestääkö meidän parisuhde? Riittävätkö rahat? Mitä tapahtuu vuoden päästä? Miehen työsuhde kestänee ainakin kolme vuotta. Mutta saanko minä ikinä töitä? Mitä, jos en vuoden päästä olekaan vielä raskaana? mitä, jos en tulekaan? Pitääkö minunkin muuttaa miehen perässä? Entä, jossen halua?

Kysyin mieheltä, onko hän sellainen tyyppi, joka haluaa muuttaa joka toinen vuosi, silloin kun muutimme tähän taloon vuosi sitten. Hän sanoi, että ei, vaan haluaa asettua. Suunnitelmissamme oli, että asumme tässä niin pitkään, kuin tämä tässä tönöttää. En olisi muuttanut tähän, jos olisin tiennyt, että vuoden tai viimeistään kahden vuoden kuluttua minun pitää jälleen muuttaa. Olen juuri alkanut asettua ja paikka tuntuu omalta. ja nyt pitäisi taas aloittaa kaikki alusta. Enhän minä tätä halunnut!

Kukaan ei pysty ennustamaan tai suunnittelemaan elämäänsä. Vaikka kuinka yrittää, elämä osaa heittää kapuloita rattaisiin. Mistä löytyy kaikki se into ja energia aloittaa alusta?

Pelkoja

Olen miettinyt myös sitä, mmillaista olisi olla ja elää ilman lapsia. Avokki sanoi, että voidaan hankkia lisää kissoja ja muita eläimiä. :)

Hyvä Ystäväni joutui luopumaan kohdustaa toukokuussa, kun hänellä todettiin syövän esiaste kohdussa helmikuussa. (En muista niitä lääketieteellisiä termejä). Olemme koko alkuvuoden puineet ja pohtineet kohduttomuutta ja lapsettomuuden lohduttomuutta.

Lapset ovat välillä aika rasittavia. Kaikkien lapsellistenkin on pakko myöntää tämä.

Veljen vaimo sanoi minulle juhannuksena, että kannattaa miettiä tarkkaan, haluanko oikeasti hankkia lapsia. Heidän lapsensa ovat nyt 3v. ja 1v. Varsinkin tämä vanhempi tytär (nuorempi on poika) on aiheuttanut äidille päänsärkyä. Itse pidän tästä tyttösestä hirmu paljon. He kävivät meillä viime viikolla ja tyttö tuli syliini ja sanoi minulle "Minä tykkää sinusta kovasti!". :)

Millaista elämä olisi ilman lapsia? Varmasti samanlaista kuin nytkin, mihinkä se tästä muuttuisi. Enemmän pelkään sitä, miten erilaiseksi elämä muuttuu lapsen tultua. Tai oikeastaan kaikkein eniten pelkään sitä, että saan verensokerit kuntoon, yritämme lasta, tulen raskaaksi ja saan keskenmenon, enkä enää pysty saamaan toista tai lapsi on vammainen.
Pelkään keskesnmenoa aivan tajuttomasti.

Ei kovin viisasta

Asiat etenevät rauhalliseen tahtiin. Puolison kanssa ollaan keskusteltu vauvatoiveista, ja nyt on selvää, että vauvaa halutaan. Verensokerit huitelevat ties missä. Sain ajan äitiyspoliklinikalle, mutta se vaihdettiin sisätautipolin ajaksi, koska hoitotasapainoni on niin huono. Lääkärin lähetteessä oli myös "kiireellinen", eikä kolmen kuukauden odotus ollut ihan kiireellistä... Sain siis ajan kahden kuukauden päähän.

No, se aika on huomenna. Aamuarvojani tutkiessaan oma hoitajani neuvoi minua "olemaan viisaampi", joten olen hieman sekavilla mielin siitä, mitä huominen saattaa tuoda tullessaan. Viimeiset 7 vuotta ovat jo opettaneet sen, että lääkärikäynnit lähes poikkeuksetta tarkoittavat loppupäivän itkua ja kiukkua. Ainoastaan Turun Käsityöläiskadun hoitohenkilökunto oli mahtavaa; varsinkin Leena! Autoit ja motivoit paljon! Heti, kun saan itse päättää, missä käyn hoidattamassa itseäni, haluan takaisin Leenan hoiviin. Diabeteksen hoito on todella uuvuttavaa ja kun yrittää ja yrittää, mutta silti ei tunnu mitään tapahtuvan, on todella tärkeää, että hoitaja jaksaa kuunnella, motivoida ja kannustaa. Muuten hoitoväsymys iskee, eikä sitten enää välitä pätkän vertaa. 

Huomenna siis TYKSiin. VS-mittausvihkoni on turhankin tyhjänä viimeisiltä kahdelta viikolta. Näyttää, ettei kiinnosta, ei ole motivaatiota. Sitä ollaan TYKSissä ennenkin valitettu. Matto vedetään alta heti ensi metreillä. Saan pidäteltyä itkua ulko-ovelle. Ja miksi näin? En kai ole tarpeeksi "viisas". 

Vatsa on taas vaivannut. Pääsiäisenä äitini piti luennon aspartaamista minulle. Olin kyllä jo etukäteen tiennyt, ettei se ole kovin terveellistä, mutta minua ohjeistettiin diabetekseen sairastuttuani juomaan sokerittomia juomia. Nyt, seitsemän vuotta myöhemmin vatsalleni riitti. Tai oikeastaan jo ainakin viisi-kuusi vuotta sitten. Jätin light-limut ja vointi parani. Nyt kesän aikana löysä vatsa on palannut. Olen koko kesän lukenut erilaisia ruokaoppaita ja olen vakuuttunut, että minun pitää jättää vehnäjauhot (ja hiiva) sekä valkoinen sokeri. Tai jossei ehkä ihan kokonaan jättää, mutta ainakin reippaasti vähentää. Sehän se ei sitten olekaan ihan helppoa. 

Perunalastuja olen vähentänyt reilusti, ennen söin niitä viikottain, jopa useita viikossa. Nyt olen pyrkinyt jättämään kokonaan, eli käytännössä se tarkoittaa yhtä tai kahta pussia kuukaudessa. 

Tilalle olen koittanut ottaa ruissipsit ja kasvikset dipin kera. 

Parisuhde tuntuu mukavammalta, menimme kuukausi sitten kihloihin. Tosin petipuuhia ei koko kesän aikana ole ollut... Molemmilla tuntuu omat hommat olevan tärkeämpiä. Välillä mietin, miksi syön pillereitä...

Ahdistus ja masennus

Ahdistaa. Maha ollut sekaisin vuoden verran, epäilynä oli keliakia, mutta se on nyt poisluettu. Pitäisi mennä lisätutkimuksiin, mutten vain ole saanut aikaiseksi. Aloitin koulun syksyllä, ja stressiä pukkaa. Koulussa tulee paljon uutta asiaa ja vaikka kaikki on todella mielenkiintoista ja halu oppia nämä asiat on kova, silti oma pää ei meinaa pysyä mukana.

Verensokerit huitelee milloin missäkin, muttei ainakaan siellä, missä pitäisi.

Uusi diabeteshoitaja ottaa päähän. Piti olla tehotarkkailulla jo kolmatta kuukautta, mutta kertaakaan ei ole pitkäaikaisiakaan otettu tänä aikana, enkä ole saanut yhtään kunnon vinkkiä siihen, miten voisin saada sokeritasoja hallintaani. Ei vain tahdo oma motivaatio kestää.

Lapsen hankintaa ei ole edes mietitty vähään aikaan. Menee parisuhde sitä rataa, että katsotaan, kuinka pitkälle tässä nyt jaksetaan edes olla yhdessä. Viimeksi sekstailtu joulukuun alkupuolella. Kumpikaan ei oikein jaksa enää yrittää. Kaikki tuntuu olevan kiukkua, väsymystä ja ahdistusta. Toinen puolisko ei pyydä minulta mitään, minä sitten taas käskytän kunnolla.

Millaista meillä olisi lapsen kanssa? Olin syyslomalla ja taas jouluna käymässä veljen perheen luona. Oli kiva nähdä, miten lapsukaisilla oli hauskaa. Iski tosi kova halu saada oma. Toisaalta pelkään, että haluan lasta siksi, että silloin minulle tulee enemmän tarvetta ja kun statukseni muuttuu Äidiksi, minussa on jotain enemmän kiinnostavaa myös vanhempieni ja joidenkin ystävieni mielessä.

Ahdistaa haluta lasta siksi, että joku tahtoo viettää aikaa minun kanssani. Tai että olisi sitten edes joku, joka on riippuvainen minusta, joku, joka varmasti rakastaa.